Teen tavanomaisia askaretani ja kuten tavallisesti, en osallistu keskusteluun, jota minun kollegat käyvät suomalaisten itsetunnosta. Revin hiukseni lähes juurineen päästä ja kiroan.
Voi saakelin suomalaiset, kuinka kauan tätä jatkuu. Kuinka kauan menee ennen kuin te ymmärrätte, että suomalaisten itsetunto on meidän omissa käsissä.
Joka kerta, kun te sanotte "suomalaisten itsetunto on heikompi, kuin esim. ruotsalaisten tai norjalaisten tai ranskalaisten, joka kerta te sinetöitte sitä käsitystä - suomalaisten itsetunto on heikko.
Voisiko joku oikeasti kertoa, että mitä se itsetunto on. Milloin se on heikko tai milloin se on vahva.
John Irving kertoi 2006 Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että Helsinki on paha paikka ihmiselle, jolla on huono itsetunto. Ja sitten hän jatkaa näin.
"Se ilahduttanee kaikkia, jotka ovat väsyneitä narinaan suomalaisten huonosta itsetunnosta."
Minuun tuo kommentti upposi, kuin kuuma veitsi sulaan voihin. Olen nimittäin kauan miettinyt niitä työkaluja, jolla tuota ns. itsetuntoa mitataan. Jouduin palaamaan takaisin haastatteluun, jonka John Irving anto 2006 ja jossa hän kertoi, että en ikinä pyydä anteeksi.... apua, mitä eikö hän ikinä pyydä anteeksi? Siis yksi salaisuus paljastui hänen elämästään. Hänhän on suurin öykkäri jonka tiedän.
Huh, helpotus . Kerrankin luin koko lauseen ja siinä hän kertoo, että hän ei koskaan pyydä anteeksi sitä, että hänen romaaninsa ovat pitkiä.
Mutta mitäs, jos lukisitte John Irving'n haastattelun kokonaisuudessaan
"46 SUOMEN KUVALEHTI | 15–16/2006"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti